Nyt on ihanat Joulunpyhät vietetty rentoutuen, ja on aika aloittaa oikein urakalla koko lopputalven ja kevään kestävä projektini! :) Eli tavoitteenani on edelleen kiinteytyä ja palata 62 kilosta entisiin mittoihini n. 52-53 kiloon. Tämä edellyttää vähintään 2 kilon pudotusta kuukaudessa, mikä ei ole missään tapauksessa mahdoton homma. Jo puolen kilon viikkopudotuksella olen toukokuun lopussa entisissä painolukemissani.
Painonpudotukseni toteutuu ihan liikunnan ja oikeanlaisen ruokavalion avulla. Liikuntaan olen jo tottunut ja pidän yli kaiken liikunnasta, joten se ei ole painonpudotusprojektini kannalta ongelma. Mutta suurin ongelmani on
syöminen.
Pidän hyvästä ruoasta ja kuulun eräänlaisiin tunnesyöjiin, jotka palkitsevat itseään ruoalla. Jos jokin asia menee hyvin, syön jotain hyvää. Jos jokin asia painaa mieltä tai olo on surullinen, syön jotain hyvää. Myös monissa asioissa hyvä ruoka on läsnä: television tai elokuvan katselu, tietokoneella surffailu, töiden paperihommien tekeminen, matkustaminen, ne kaikki sujuvat niin että sivussa on jotain pientä hyvää odottamassa.
On olemassa yksi asia ylitse muiden, jota hyvin usein eri tunnetiloihin tai eri tilanteissa syön. Ja vähän niinkuin AA-kokouksissa, tunnustan nyt samalla suurimman riippuvuuteni :)
- Hei, olen Ellen ja olen suklaariippuvainen. -Hei Ellen!
Suklaa on siis muodostunut yllättävän suureksi osaksi elämääni. Hyvin monet suklaasta pitävät, eikä suklaan syömisessä silloin tällöin ole mielestäni yhtään mitään pahaa. Mutta omassa elämässäni suklaalla on ihan liian suuri merkitys. Tähän mennessä olen koko syksyn ja talven syönyt suklaata päivittäin (Tuntuipa pahalta kirjoittaa tuo!). Suklaa piristää, lohduttaa ja no, maistuu vain niin hyvältä. Kauppareissulla on ihan liian helppoa ottaa ostoskoriin "ihan vähän" suklaata ja haukata jo ensimmäiset palat kassalta päästyä. Monesti olen päättänyt etten osta suklaata, mutta olen palannut karkkihyllylle melkein jo päästyäni kassalle. Vierasvaraksi ostetut suklaatkin ovat säilyneet hienosti niihin heikkoihin hetkiin asti, jolloin suklaanhimo on vain käynyt sietämättömäksi. Eikä mikään ole piristänyt surkeasti menneen työpäivän jälkeen niin hyvin kuin suklaa.
Ennen pystyin mussuttamaan suklaata tuntematta mitään muuta kuin suurta euforiaa, mutta nyt euforian jälkiolotilaksi on tullut suuri morkkis ja paha olo siitä, että annan niinkin yksinkertaisen asian, kuin suklaan vaikuttaa näin suuresti elämääni. Nykyisin se morkkis iskee jo syömisen aikana, mutta en vain pysty lopettamaan syömistä ja ajattelen samalla että "huomenna syön sitten terveellisemmin.".
Kun mietin painoni nousun syitä, on siinä hyvin suuressa osassa suklaa. Toki liikuntaakin olisi saanut lisätä, mutta suurin syy on liian suuressa energiansaannissani. Kun nyt mietin, niin suklaa ei ole aiheuttanut elämässäni muuta kuin harmia: painonnousua ja pahaa mieltä sekä tyytymättömyyttä itseäni kohtaan.
Olen päättänyt nyt vakaasti vähentää suklaansyömistäni hyvin radikaalisti. Aluksi mietin, että pitäisin kerran viikossa herkkupäivän, jolloin saisin syödä suklaata. Mutta sitten aloin pohtia suklaansyömistäni tarkemmin, ja tajusin ettei kyse ole mistään hassusta pikku makeannälästä, vaan oikeasta riippuvuudesta. Tähän asti suklaa on kuulunut yli puoli vuotta ihan jokapäiväiseen elämääni ja kun olen saanut suklaata, syöminen on ollut toisinaan ihan holtitonta. Olen saattanut ahmaista suuriakin määriä enkä ole tainnut enää edes maistaa suklaan makua, kunhan olen vain syönyt sitä tottumuksesta. En voi siis todellakaan pitää mitään herkkupäiviä, koska missä menisi herkkujen määrän raja? Pieni suklaapatukka tuntuisi kovin vähäiseltä ja sen syömisen jälkeen olisin vain kiukkuinen ja haluaisin epätoivoisesti lisää, ja suklaalevyn ostaminen taas saisi itsekurini kaikkoamaan saman tien ja rohmuaisin koko levyn. Ja sitten olisi taas painonpudotusprojektini valunut ihan hukkaan.
Nyt kun sain tämän kirjoitettua, tajuan kuinka uskomattoman typerästä riippuvuudesta on kyse.
Suklaasta! En ymmärrä miten se on saanut elämässäni näinkin suuren roolin ja ihan riippuvuutta aiheuttavan tilan. Mutta suunnitelmani on jatkossa tämä: ei suklaata. Ei ainakaan ennen kuin painoni on 53 kiloa.
Mitähän menin lupaamaan.. Voin jo nyt kuvitella millaisia ahdistuksen ja kiukun tunteita suklaaton elämä tämän kevään ajan tuo tullessaan. Mutta uskon, että muutaman viikon jälkeen suklaanhimoni alkaa olla tainnutettu. Monet ystävistäni ovat olleet karkkilakossa useista kuukausista jopa vuosiin ja jokainen on vakuuttanut, että jonkin ajan kuluttua karkkia tai suklaata ei tee enää edes mieli, eikä voi ymmärtää kuinka on pystynyt syömään niin paljon niin makeaa.
Ensimmäiset viikot täytyy vain pysyä lujana. Siinä missä muut siis tsemppaavat tipattoman tammikuun ajan, minä painiskelen suklaattoman tammikuun kanssa :) Wish me luck!
